Prost!

Mies on saanut työpaikan! Saksasta! Muutamme ulkomaille!

Lasi kuohuvaa on tuskin koskettanut huulia, kun joku on jo esittänyt kysymyksen: Mitä sinä sitten aiot tehdä siellä? Ja voi pojat sitä kysymystä kysytäänkin, kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, vaikka itse vasta yritän palauttaa mieleen miten sanottiinkaan saksaksi ”Kiitos” ja ”Ole hyvä”.

Kysymyshän on täysin oleellinen. Kysyisin itsekin samassa tilanteessa olevalta täsmälleen saman kysymyksen ensimmäisen viiden sekunnin aikana.

Minua mietityttääkin kysymyksessä eniten se, miten vaikeaa minun on vastata siihen: ”En tiedä”. Oikeasti sydämeni on pakahtua onnesta juuri tuon vastauksen takia. Elämä on antanut tällaisen mahtavan mahdollisuuden miettiä suuntaani uudestaan sillä tiedolla ja kokemuksella, mitä minulla on itsestäni ja elämästä tähän 35 vuoden ikään mennessä kertynyt.

Jostain syystä minun on vaikeaa myöntää ihmisille, jotka ehkä olettavat minun seuraavan uudessa maassakin Suomessa valitsemaani sinänsä ihan hyvää polkua, että alan epäillä olevani kiinnostunut jostain aivan muusta. (Jos hommasta ei tule mitään, otan tämän lausunnon takaisin ja olen jatkossakin käytettävissä nykyisen alani tehtäviin, eheh…)

Miksi tämän sanominen ääneen ilman tunnetta siitä, että asia vaatii lisäselittelyjä, on sitten niin vaikeaa? Pitääkö osa minusta niin syntisenä sitä, että ollessani ihmiselämän tehokkaimmassa ja tuotteliaimmassa vaiheessa, toteankin, etten ole varma olenko tekemässä oikeita asioita? Oikeista syistä puhumattakaan. Nythän minun juuri pitäisi olla tehokkaasti tuottamassa sekä verorahoja että uusia veronmaksajia! Synnytystalkoissa tosin korkkaan jo talkoo-oluen.

Ehkä häpeilen sitä, että pohdin suuntaa, vaikka olen toisaalta saanut työelämältä paljon alalla, joka tuottaa ihmisille iloa. En ole sentään ollut esimerkiksi tupakka-alan lobbaajana tai tekemässä avohakkuita sademetsiin.

Kukaan ei nimittäin ole kauhistellut ”En tiedä” -vastaustani. Päinvastoin, luulen, että melko suuri osa ihmisistä ei tiedä, ovatko he menossa ihan oikeaan suuntaan. Kuten muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen totesi hiljattain Hesarissa: merkityskriisiin voi joutua niin työtön kuin uraohjuskin (http://www.hs.fi/paivanlehti/17092017/art-2000005369369.html). Tämä tieto ei tullut minulle yllätyksenä.

Ulkomaille muuttamisessa piilee paljastumisen vaara ja mahdollisuus: kun ihminen repäistään normaalista ympäristöstään ja siitä kuuluisasta oravanpyörästä ulos, ei vanhoilla ajatusmalleilla enää ole kotoisaa uomaansa, jossa virrata. Kellään ei ole täällä suhteeni minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Jos valitsen väärältä tuntuvan tien, ei ympäriltäni löydy ketään, jota siitä syyttää. Tämä huomio motivoi kulkemaan kieli keskellä suuta ja sisäiset korvat tarkkana kuunnellen.

Joten nyt viimeistään tulen ulos kaapista ja sanon: En tiedä, mitä täällä Saksassa aion tehdä, vaan olen pihalla kuin lumiukko. Ja voittopuolisesti se on hieno tila, mitä nyt välillä hirvittää ja hävettää. Sen tiedän, että tämä lumiukko on kuitenkin juuri siellä, missä sen kuuluukin juuri nyt olla.

Malja lumiukoille!

P.S. Olen alkanut aavistaa, miten täältä pihalta saattaisi päästä pois. Siitä kirjoitan lisää piakkoin.