Väärillä jäljillä

Jouduin väärille poluille. Sitä tämä näköjään on, uuden elämän rakentaminen uudessa maassa. Hakoteillä olemista, suunnan löytämistä, innostumista, suunnan hukkaamista, lukuisia itselle annettuja kurinpalautuksia.

Viimeksi kirjoitin suhtautumisesta työnhakuun. Sain puuskan aiheeseen, kun olin kesälomien jälkeen ilmoittanut itseni paikallisen työvoimatoimiston asiakkaaksi aikomuksenani etsiä ensin oman alani töitä samalla suunnitellessani uusia suuntia uralleni. Saksan systeemi osoittautui ihan tehokkaaksi, mutta minulle se oli tässä vaiheessa täysin väärä järjestelmä. Joku piru minussa on herännyt, joka vastustaa vimmatusti, jos joku ulkopuolinen taho määrittelee kuinka paljon ja mitä töitä minun tulee hakea, ja miten minun tulee päiväni viettää.

Minut ohjattiin työnhakuvalmennukseen. Suhtauduin alun perin ajatukseen varovaisen positiivisesti, vaikka takaraivossani oli (varmasti varsin ennakkoluuloinen) kuva työttömien päivähoitolasta. En ole kuitenkaan hakenut töitä vuosiin edes Suomessa, joten taidot tulivat tarpeeseen.

Toimenpide

Innostukseni koki ensimmäisen kolauksen, kun sain kotiin kirjeen, että olen menossa ”toimenpiteeseen aktivointiasiakkaille”. Koska olin juuri kokenut suurta aktiivisuutta ja innostusta suunnitellessani uusia suuntia ja ottaessani mielestäni myös konkreettisia askelia uusille poluille, tuntui aktivointiasiakkaaksi nimittely henkilökohtaiselta loukkaukselta. No niin, aivan noin dramaattistahan tuo nyt ei toki ollut. Tällaisen tuoreen tee-se-itse-muutosagentin hauras ylpeys koki kuitenkin kolauksen moisesta asiakkuudesta.

Koitti päivä, kun altistin itseni toimenpiteelle. Olin kerännyt positiivista asennoitumista ja poljin raikkaassa syyssäässä melkoisen matkan kotoani ensin joen toiselle puolelle, sitten raiteiden toiselle puolelle, paloaseman ja jonkinlaisen lihavaraston ohi, vielä yksien raiteiden yli, suuren urheilukaupan keskusvaraston naapuriin, josta löytyi vanhasta teollisuuskonttorirakennuksesta kurssini. Käytävän varrella muutama koruton luokkahuone ja pari atk-luokkaa. Kurssin aluksi sain kuulla, että saan poistua sieltä ainoastaan lääkärintodistuksella tai työhaastatteluun, ja silloinkin pitää pyytää todistuslappu, että olen ollut siellä missä olen väittänyt olevani. Kuolemakin olisi ehkä saatettu lukea sopivaksi syyksi, ainakin sen jälkeen, kun mieheni olisi toimittanut virallisen kuolintodistuksen. Muuten minun tulisi istua kiltisti kurssilla kaksi kuukautta.

En toki halua vaikuttaa nirppanokalta. Kurssin vetäjät olivat ystävällisiä ja sain ihan oikeasti hyviä ohjeita työnhakuun. Jotain asetelmassa kuitenkin oli sellaista, että hyvin äkkiä aloin menettää motivaatiotani, voimiani ja tulevaisuudenuskoani. Kaikki aikani kului kurssilla istumiseen. En ehtinyt tehdä enää juurikaan muuta – esimerkiksi mitään niistä asioista, joille olin vastikään löytänyt uudelleen aikaa täällä Saksassa: laulaminen, blogin kirjoittaminen, liikkuminen, perheestä huolehtiminen.

Hain kyllä töitä. Mutta samalla huomasin, että en oikeastaan halunnut mitään niistä paikoista joita hain. Työvoimatoimisto velvoitti minut hakemaan tietyn määrän paikkoja viikossa. Tein hakemuksia ja rukoilin, etten saisi kutsua työhaastatteluun. Rukouksiini vastattiin.

Prinsessa työnhakupuuhissa

Joku varmasti kysyy ihan oikeutetusti tässä vaiheessa, että jos rouva kerran haluaa saada töitä, niin miksi hän sitten valittaa ettei samalla ehdi lauleskella ja käydä zumbassa. Ja että odottaako hän mahdollisesti valtion tarjoamalta palvelulta jotain wellness-loungea. Pääsen kohta tämän aiheen selittelyosioon.

Aika kauan sinnittelin, kunnes tajusin, että tässä touhussani ei ole järjen hiventäkään. Vaikken ollut suinkaan ainoa kurssilla, jonka mielestä siellä istuminen oli pääosin ahdistavaa ajanhukkaa, tajusin, ettei ongelma ole työvoimatoimisto, järjestelmä eikä edes minua ympäröivä teollisuusalue. Ongelma olin minä. Käytin monia tunteja elämästäni asiaan, joka vei minua väärään suuntaan. Jos en kerran halua jatkaa urallani tiettyjen vanhojen asioiden parissa, miksi sitten hakeuduin niihin jälleen kerran – vaikkakin vain väliaikaisesti?

Huomasin, että se, että aikani ei enää riittänyt minulle tärkeiksi muodostuneihin asioihin ei ahdistanut minua siksi, että haluaisin vain päivät pitkät harrastella. Se ahdisti siksi, että oikeasti haluan tehdä juuri niitä asioita. Työkseni. Laulaa ja hoitaa perhettä. Kirjoittaa ja luoda aktiivisesti uusia suuntia. Koska yksi monista tutkinnoistani on muusikon tutkinto, päätin, että nykyisestä ammattitaidostani se on se, jota aion käyttää juuri nyt, samalla kun etsin uusia urasuuntia.

Monia viikkoja kituutettuani ja paikoillani poljettuani lopetin asiakkuuteni työvoimatoimistossa. Muutaman päivän sisään olin lähettänyt ensimmäisen hakemukseni, saanut muutaman laulukeikan (etsimättä ja pyytämättä!) ja löytänyt sattumalta jopa life coachin, joka erikoistuu laulajien mentaalivalmennukseen, ja joka valmentaa minua osana opintojaan. Eilen ensimmäiseen hakemukseeni vastattiin: sain kutsun ammattilaiskuoron koelauluun. Mikään ei näköjään ollutkaan niin aktivoivaa kuin aktivointiasiakkuuden lopettaminen!

Ja tarinan opetus oli?

Tätä näköjään opettelen tällä hetkellä ankarasti ja kantapään kautta: älä nyt Laura hyvä ihminen kituuta missään tilanteessa, mikä ei tunnu oikealta vain siksi, ettet uskalla muutakaan.

Kokemus sai minut myös miettimään: miten on mahdollista, että taho, joka yrittää auttaa ihmisiä työllistymään, onnistuu tekemään sen niin lannistavasti? Miksi aktivointiasiakkaita eikä vain asiakkaita? Miksi karut valkoiset luokkahuoneet, kun pienelläkin vaivannäöllä saisi luotua ympäristön, jossa olisi uusia mahdollisuuksia huokuvat feng shuit?

Heittäydyttyäni näin muodoin lainsuojattomaksi, iski tietysti hirveä pelko epäonnistumisesta, itsensä mokaamisesta ja monesta muusta. Mieli on siitä tehokas. Mutta kun valmentajani kysyi, mikä on pahin asia, mikä voisi tapahtua, keksin vain yhden: etten käytä hyväkseni tätä harvinaista tilaisuutta elämässäni tehdä asioita, joita haluan täydestä sydämestäni tehdä.

Ymmärrän, että tämä mahdollisuus on luksus, jota kaikilla ja kaikissa tilanteissa ei ole. Ei itsellänikään ole aina ollut. Sitä suuremmalla syyllä se on käytettävä viisaasti ja oikeisiin asioihin.

 

 

 

 

Advertisement